Marienhofin teema muistuttaa minua kotiinpaluusta koulusta, aikana jolloin ei tarvinnut stressata asunnosta, rahasta, työstä, koulutuksesta, naisista, luottamuksesta, sukulaisista, alkoholista, muista päihteistä jne. Tulit kotiin koulun jälkeen, avasit TV:n samalla kun söit jotain pientä purtavaa. Oli alkukevään ensimmäisiä lämpimiä päiviä. Juostiin kavereiden kanssa tiheimpään ja lähimpään pusikkoon. Siellä luotiin jotain kautta mahtava rakenne leikkien ulottuvuudelle - rakennettiin oksista kokonainen maailma ja ihmeteltiin luonnon pieneläimiä, joita et ole kertaakaan pysähtynyt soluasuntoosi muutettua katselemaan. Tehtiin lapsenomaisia typeryyksiä aikana jolloin ei vielä vedetty poskisauhuja, ei tarvinnut kilpailla sosiaalisesta arvostuksesta samalla tavalla. Se NHL-lippis löytyi jokaiselta, mutta koskaan ei tarvinnut hävetä miltä näytti. Koulussa kerrottiin Jumalasta, siinä vaiheessa vielä uskottiinkin, mutta vain niin vähän ettei sitä ehtinyt miettiä.
Päivät olivat täynnä jännitystä ja uuden löytämistä. Koulukaan ei ollut arkea, vaan pelkkää leikkimistä verrattuna nykyiseen. Välitunnit tuntuivat kestävän ikuisuuden, muistatte varmasti ne samat leikit, jotka jotenkin saivat aina innostumaan.
Ja silloin naurettiin eri tavalla. Ei sille että jokin oli huvittavaa, ei pienelläkään ironialla tai vahingonilolla. Naurettiin ja hymyiltiin aidosti hyvän olon takia. Ja asiat menivät aina paremmaksi. Lunta kun satoi, sait ajaa kelkallasi. Kun se suli, purot ja lätätköt vaativat kanavoittamista. Kavereina oli naapuruston lapsia, joiden ikä oli täysin triviaali asia. Ihmisiä joita et välttämättä enää muista. Mutta ihmisiä, jotka silloin olivat aidommin lähellä ja puhtaasti nauttimassa kanssasi, kuin ehkä koskaan onnistuu. Ja syödessäsi hätäiseen jotain, tullessasi koulusta, TV:Stä tuli Marienhofin teema. Ethän sinä ymmärtänyt mitä kieltä se oli. Hyvä että ymmärsit suomeakaan. Eikä sillä väliäkään ollut. Se kuului silloiseen päivääsi vain, koska se oli osa sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti