Genesis discontinued

I love you

I always think, if this is the one and only chance of my lifetime and I blow it off deceiving myself with the usual 'don't worry, others will come with time'-mentality, will I ever get the opportunity to achieve happiness that fulfills me?

I do not wish to end up as a bitter old shell of myself, I'd much prefer to die young if that is my fate.. But death and the uncertainty it brings is too much of a gamble for me, it scares me.

Maybe I contemplate too much, but I see people who never end up where they wanted to be and it is a horrid state to be in, to wither away into the abyss of time, never fulfilled, much like many pieces of my art. Or like the acorn of an oaktree.. Did you know that the oak makes another seedling only 100 years or so?

And yet, every fall, the acorns die a meaningless death and are tossed aside never to exist...

I got sidetracked, but my point still stands, as an individual I do not wish for my fate to be to just an end to a line of genesis, or to feel unfulfilled in the end. It just doesn't seem right, I of... not all but most people should be fit to have a mate, and to be fulfilled through that. And I as one of the current many who will not step into this supersocial culture of oversexual barbarism we call modern society!

I truly believe we should be the ones to pioneer the next milennia, not these people who we see every day, content on watching Big Brother and submerging themselves into the consumer mentality. It's just not fair! And even if the solution to this problem would be to make a bastard and continue the line of my blood, I do not wish to do so, for it does not make me feel fulfilled or accomplished.

Just...

Vain...

Marienhof

Marienhofin teema muistuttaa minua kotiinpaluusta koulusta, aikana jolloin ei tarvinnut stressata asunnosta, rahasta, työstä, koulutuksesta, naisista, luottamuksesta, sukulaisista, alkoholista, muista päihteistä jne. Tulit kotiin koulun jälkeen, avasit TV:n samalla kun söit jotain pientä purtavaa. Oli alkukevään ensimmäisiä lämpimiä päiviä. Juostiin kavereiden kanssa tiheimpään ja lähimpään pusikkoon. Siellä luotiin jotain kautta mahtava rakenne leikkien ulottuvuudelle - rakennettiin oksista kokonainen maailma ja ihmeteltiin luonnon pieneläimiä, joita et ole kertaakaan pysähtynyt soluasuntoosi muutettua katselemaan. Tehtiin lapsenomaisia typeryyksiä aikana jolloin ei vielä vedetty poskisauhuja, ei tarvinnut kilpailla sosiaalisesta arvostuksesta samalla tavalla. Se NHL-lippis löytyi jokaiselta, mutta koskaan ei tarvinnut hävetä miltä näytti. Koulussa kerrottiin Jumalasta, siinä vaiheessa vielä uskottiinkin, mutta vain niin vähän ettei sitä ehtinyt miettiä.

Päivät olivat täynnä jännitystä ja uuden löytämistä. Koulukaan ei ollut arkea, vaan pelkkää leikkimistä verrattuna nykyiseen. Välitunnit tuntuivat kestävän ikuisuuden, muistatte varmasti ne samat leikit, jotka jotenkin saivat aina innostumaan.

Ja silloin naurettiin eri tavalla. Ei sille että jokin oli huvittavaa, ei pienelläkään ironialla tai vahingonilolla. Naurettiin ja hymyiltiin aidosti hyvän olon takia. Ja asiat menivät aina paremmaksi. Lunta kun satoi, sait ajaa kelkallasi. Kun se suli, purot ja lätätköt vaativat kanavoittamista. Kavereina oli naapuruston lapsia, joiden ikä oli täysin triviaali asia. Ihmisiä joita et välttämättä enää muista. Mutta ihmisiä, jotka silloin olivat aidommin lähellä ja puhtaasti nauttimassa kanssasi, kuin ehkä koskaan onnistuu. Ja syödessäsi hätäiseen jotain, tullessasi koulusta, TV:Stä tuli Marienhofin teema. Ethän sinä ymmärtänyt mitä kieltä se oli. Hyvä että ymmärsit suomeakaan. Eikä sillä väliäkään ollut. Se kuului silloiseen päivääsi vain, koska se oli osa sitä.

Kuisti

Istun kuistillani katsellen katulamppua toisella puolella katua. Se välähtää kerran. Kello on 02:54 ja yhtäkkiä ymmärrän, että vaikka perheeni rakastaa minua, ainoa asia mitä tarvitsen, on joku josta välittää, jota rakastaa.

Istun siis kuistillani, katsellen lamppua. Ehkä otan tupakan tai kaksi, vaikka en niitä oikeastaan tarvitsisikaan. Katselen katulampun vierellä huojuvaa puuta, olen peloissani tulevasta.

Minulla on ollut elämässäni naisia, mutta ne jutut ei lopulta toiminutkaan. Se oli ehkä minun syytäni, vaikka näyttääkin siltä, että ei. He jättivät minut, koska sain heidät seurassani raskasmielisiksi. Silloin tajusin, että menetin mahtavan tilaisuuden parempaan elämään.

Istun siis ulkona kuistilla. Katsellen katulamppua toisella puolella katua. Minulta saattaa vierähtää kyynel tai kaksi, mutta tämä ei ole sitä tavallista surua, jonka voisi lopulta voittaa. Tämä on sielua-murskaava, surullisuuden ikuinen kuilu. Ja minä olen yksin ja peloissani, ja ainoa asia mitä haluan on joku, joka katsoisi minua ja sanoisi: "Seuraa minua. Kaikki kääntyy vielä parhain päin."

Sen sijaan, istun kuistillani. Katsellen katulamppua toisella puolella katua. Ja kuolen hiljaa sisälläni. Hyvää yötä.