tiistai 8. helmikuuta 2011

Introspektiiviä uudesta näkökulmasta

Illan saatossa koin itseni tylsistyneeksi. Huomasin myös jossain määrin kyllästyneeni internetin suureen maailmaan muisteltuani menneitä ja niiden aikojen sisältämää jännitystä, kun tämä digitaalinen maailma oli vielä suuri ja kovin ihmeellinen. Nyt tiedän mitä tehdä jos kaipaan jotain, tai mahdollisesti tietyn informaation nälän tyydyttämiseen tarvittavatkin työkalut ovat jopa liiankin tuttuja minulle nykyiseltään.

Tukeutuessani ystäviin näinkin triviaalin ongelman kanssa löysin yllättäen aiheen minkä koen itselleni tällä hetkellä hyvin keskeiseksi. Kyseinen aihe on minun yleinen kyllästyminen oman elämäni tasaisuuteen, sen tunteiden turbulenssin ja muun konfliktin puute mitä ei todellakaan aiemmin kuluneena vuotena ollut on tehnyt minusta hieman omalaatuisen Munchausenin tapauksen.
Kaipaan -mutta silti pelkään- sosiaalista kitkaa elämässäni. Myös aiemmin pelkäämiä -tai jopa hieman haluttujakin- narsisistisia piirteitäni tässä nyt kosketellen tunnen myös tylsyydeksi sen, että minua ei ylenpalttisesti arvosteta asioista mistä halajaisin arvostusta.
Kovin pinnallista, mutta uskoakseni ymmärrettävää.
Tylsyyteni keskellä olen tutkinut asioita mitkä ovat minua jo pidemmän aikaa kiinnostaneet; suurempien kappaleiden fysiikka, sekä kristillisen doktriinin ulkopuolisesta jumal-opista olen hakenut tietynlaista tarkoitusta, tai vastausta kysymyksiini joita minulla ei varsinaisesti ole.

Nämä kysymykset ja niiden ympärillä pyörivä tarkoituksellisuuden hakeminen piirtävät kuvan minusta ja tämänhetkisestä puutteen tunteesta. Nämä kappaleet, keskeisyydestään huolimatta ovat vain pieniä osia kiertoradalla pelkoni ympärillä.

Aiemmin mainittu pelkoni siitä mahdollisesta kitkasta saa minut pysähtymään ja miettimään asian ehkä jopa liiankin pitkälle. Tästä johtuen en välttämättä tee edes aloittavaa liikettä katastrofin pelossa. Kuulen usein vanhemmiltani moitteita juuri kyseisestä hahmoviasta, hahmovian jonka perin isäni puolelta sukua. Olemme valitettavasti vanhimman veljeni kanssa hieman introvertteja, mutta uskoakseni minä olen siunaantunut edes jonkinlaisella kyvyllä myös ulosantiin. Tämäkin kyky mikä on myös ihan luonnossa kosketeltava ominaisuus minussa, kunhan saan ajatukseni jäsenneltyä, on yksi josta tunnen tarvetta tunnustukseen.

Tunnustusta että olen yksilö ja muita parempi keskustelemaan. Ystäväni jotka saavat kokea tätä jäsenneltyä ajatuksen virtaa usein luonnehtivatkin minut karismaattiseksi, mikä on ehkä hieman yliampuva arvio minusta. Koen usein että minun mielipiteeni monista asioista jää käsiteltäväksi viimeisenä ja sivuutetaan kovin helposti. Nyt pohdittuani voi myös tämä käsitys olla harhaa egoni varjon alla?

Lieneekö tämä se mikä saa minut potemaan sitä tunnustuksen tarvetta yhä kroonisemmin, egoni halu kasvaa sokaisee minut totuudelta että minua kuunnellaan, ja puhumani muistetaan?

Kertokaa te, rakkaat kolme(?) lukijaani tämä minulle.