Istun kuistillani katsellen katulamppua toisella puolella katua. Se välähtää kerran. Kello on 02:54 ja yhtäkkiä ymmärrän, että vaikka perheeni rakastaa minua, ainoa asia mitä tarvitsen, on joku josta välittää, jota rakastaa.
Istun siis kuistillani, katsellen lamppua. Ehkä otan tupakan tai kaksi, vaikka en niitä oikeastaan tarvitsisikaan. Katselen katulampun vierellä huojuvaa puuta, olen peloissani tulevasta.
Minulla on ollut elämässäni naisia, mutta ne jutut ei lopulta toiminutkaan. Se oli ehkä minun syytäni, vaikka näyttääkin siltä, että ei. He jättivät minut, koska sain heidät seurassani raskasmielisiksi. Silloin tajusin, että menetin mahtavan tilaisuuden parempaan elämään.
Istun siis ulkona kuistilla. Katsellen katulamppua toisella puolella katua. Minulta saattaa vierähtää kyynel tai kaksi, mutta tämä ei ole sitä tavallista surua, jonka voisi lopulta voittaa. Tämä on sielua-murskaava, surullisuuden ikuinen kuilu. Ja minä olen yksin ja peloissani, ja ainoa asia mitä haluan on joku, joka katsoisi minua ja sanoisi: "Seuraa minua. Kaikki kääntyy vielä parhain päin."
Sen sijaan, istun kuistillani. Katsellen katulamppua toisella puolella katua. Ja kuolen hiljaa sisälläni. Hyvää yötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti